If you fail to prepare, you prepare to fail

Oli varhainen, tavanomaisen kolea aamu. Fukiza loikoili pehmeällä pedillään, peittona toimivan lämpimän turkiksen alla. Hän oli juuri herännyt, mutta ei raaskinut nousta vielä – hetki oli niin hiljainen ja uninen, että siitä voisi nauttia vähän pidempäänkin. Kerrankin oli rauhallista.
Ennen rauhaa oli tosin riittänyt yllin kyllin, mutta pentu, jonka hänen aviomiehensä joukot olivat löytäneet hylättynä aavikolta, oli kääntänyt kaiken päälaelleen. Oli vaikea ymmärtää, kuinka niin pienellä voikin olla jo niin paha sisu. Vaan sitä ei Fukiza ollut tiennyt ottaessaan lapsen omakseen, eikä olisi välittänyt vaikka olisi tiennytkin. Czarineksi hän oli sen nimennyt, nimi oli tuntunut niin tuota pentua pukevan.

Susinaisen äidinvaistot ja Nazon hyväntahtoisuus olivat pelastaneet lapsen ja siitä tuo tulisi olemaan vielä kiitollinen – ainakin toivon mukaan.

Tällä hetkellä pieni riiviö taisi kaikeksi onneksi nukkua niin, että ottoäiti sai levätä hetken rauhassa.
Fukiza ei tiennyt missä miehensä oli, mutta ei sen suuremmin juuri sillä hetkellä välittänytkään. Tämä hetki oli hänen ja vain hänen, niin kauan kuin ympäröivä maailma sen sallisi. Tuntui hyvältä lepuuttaa hetken ajan hermojaan, jotka tuntuivat toisinaan sitä kaipaavan. Fukiza painoi päänsä takaisin tyynylle ja sulki eriparisilmänsä.

Kiusanhengeksi todettu pieni pentu torkkui tuhisten pienessä taljakehdossa, lainkaan piittaamatta muista maailman menoista. Niskuroinnista väsähtänyt pienokainen potki peittoaan mikä tuntui olevan koko ajan tiellä, liiaksi asti vieläpä. Jo viiden minuutin päästä lapsosen hermot paloivat täysin ja tämä reväytti viirusilmänsä näkyville. Kahdesta kullanvärisestä silmästä paistoi raivostuneisuus sekä ärtymys, mikä taas ei ikinä tuntunut loppuvan tästä olennosta. Ruskeahipiäinen olento ärisi voimakkaasti samalla kun repi vahvarakenteisen taljan riekaleiksi hetkessä, kuin minkäkin nenäliinan. Lapsessa oli totta vie voimaa, vaikkei sitä heti uskoisikaan - vaan olihan tuo itse Sceltfunin lapsi. Kukaan tosin ei tiedostanut sitä seikkaa, ei edes tyrannivaltiaan nuorempi veli, joka Crazinen oli hyväksynyt joukkoonsa.

Pienokainen murisi, rääkyi ja vielä kaiken lisäksi sähisi kuin sätkyn saanut puuma. Mikään ei tuntunut taltuttavan tätä vihaa mikä mylvi pienen kehon sisällä.

Vaikkei tämän ikäiset edes osanneet ryömiä, kipusipa tummaturkkinen laidan yli, mätkähtäen suoraan lattialle. Itkemään pikku piru ei kuitenkaan ruvennut, vaan lähti konttaamaan kohti tiipin oviaukkoa. Pakkohan täältä oli päästä pois, mitä sitä nyt mädäntymään jossain kehdossa. Yhä muriseva tyttö ehti jo päästä miltein ovesta ulos, kun sieltä tallustelikin sisään Nazo, joka nosti karkulaisen kepeästi käsivarsilleen. "Mihinkäs sinä olit menossa, enkelini?" ilmeisesti tyttölapsi ei pitänyt lellittelyistä, vaan raapaisi olemattomilla kynsillään valkoturkkista käsivarteen. "Ai saat.. Ole hyvä." Nazo ärähti ojentaessaan lapsen vaimonsa syleilyyn.

Fukiza ei edes huomannut pennun karkausyritystä ennen kuin Nazo tuli sisään telttaan. Mutta havaitessaan lähes tapahtuneen susinainen pomppasi oitis istumaan.
”Mitä... Voi, sehän melkein karkasi! Miten se on mahdollista, eihän noin pieni voi päästä pois kehdosta...” Fukiza kauhisteli ja otti lapsen huolestunein ilmein vastaan mieheltään. Pentu näytti tapansa mukaan äkäiseltä ja pahansisuiselta, eikä vain näyttänyt – nytkin tuo yritti näykkiä terävillä naskalihampaillaan äitinsä hellitteleviä sormia.
Luoja, mitä tuolle lapselle sai tehdä ilman että se yritti syödä elävältä? Fukiza pudisti naurahtaen päätään.
Pian susinaisen huomio kiinnittyi kotiin palanneeseen Nazoon.
”Missäs sinä muuten olit?” Fukiza kysyi uteliaana samalla kun yritti saada pienokaisensa syömään. Edellisestä ruokinnasta oli jo riittävästi aikaa, joten lapsella täytyi olla nälkä.

Pienokainen ei suostunut ruokittavaksi, vaan rupesikin vääntelehtimään niin kutsutun äitinsä sylissä - tarkoituksena päästä karkaamaan jälleen.

Nazo katseli pentua suu hymyssä, ihan tuosta tuli velipoika mieleen. Katse kuitenkin kohosi vaimon suuntaan tuon kysäistessä olennaisen kysymyksen hänen menoistaan. "Missäs muuallakaan kuin karhunkaadossa. Saalista ei tosin tullut, sillä meitä oli selvästikin liian vähän. Eli jos ruokaa mielii saada, pitää tyytyä eilisen jämiin." Pitkähiuksinen kohotti olkiaan hieman pettyneeseen sävyyn huokaisten samalla.
"Mitä muuten teemme tuolle lapsokaiselle, minun mielestäni se on ihan liian villi ja vihainen.. Itse en ainakaan suostu ikinä jäämään sen lapsenvahdiksi - liian vaarallista!" uroo naurahti pienesti viitatessaan kuonollaan penikan suuntaan.

Pennun pallero ei vieläkään suostunut syömään ja päättikin viimein suorittaa mahtavan pakonsa. Kiehnättyään tarpeeksi sitkeästi hän pääsi kuin pääsikin luiskahtamaan ottoemon otteesta, tipahtaen pienen thumps-äänen säestämänä sängylle. Siinä tämä kieri sivuttain pari kiepsahdusta, jonka jälkeen ryömi tyynynä toimivan taljamötikän alle piiloon. Siellä raidakas sitten murisi itsekseen ja jos joku yritti nostaa tyynyä, kuului ärinä vielä voimakkaammin.

Fukizan silmissä käväisi hetken ajan pettymys Nazon kertoessa karhunkaadon epäonnistuneen, mutta susinainen yritti peittää sen mahdollisimman pian.
”Ei se mitään, kyllä me eilisillä peuranjäänteilläkin pärjäämme pari päivää,” tämä hymyili rohkaisevasti ja valmistautui sitten yrittämään saada lastaan jälleen syömään – vaan kuinkas kävikään. Czarine rimpuili itsensä sisulla irti ottoäitinsä otteesta ja tömähti sängylle muristen, mikä oli sinänsä aika koomista kun kyseessä oli jokin noin pieni.
”Mihinkäs pikkuneiti on matkalla?” Fukiza kysyi naurahtaen ja yritti napata pienokaisen takaisin käsiinsä. Lapsi oli kuitenkin liian nopea ja ehti kömpiä tyynyn alle piiloon. Fukiza kurotti käsiään taljamöykkyä kohden nostaakseen sen pentunsa päältä, mutta äkäinen ärinä sai hänet kuitenkin perumaan aikeensa. ”No olkoot sitten, pysy sitten siellä murjottamassa. Hassu lapsi.”

Nazo sanoi jotain ja sai Fukizan huomion. Äidin kasvoille levisi selittelevään vivahtava ilme.
”Onhan sillä.. temperamenttia, mistä lienee senkin saanut, mutta se on kuitenkin nyt meidän lapsemme, joten meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä. En tiedä, kai se rauhoittuu iän myötä. Tai sitten äkämystyy lisää, ken tietää. Aika näyttää. Onko itselläsi ideoita asian suhteen?”

"Jaa, minkälaisia ideoita? Jos täällä olisi muitakin pentuja, veisin tuon mörrikän sinne leikkimään, mutta koska säännöt kieltävät ylimääräiset nassikat, niin .. En tiedä, en alkuunkaan." Nazo puisteli päätään harmistuneesti. Harmaat aivosolut raksuttivat miettiessään, mutta idean ideaa ei syntynyt. Kaipa pentu oli pidettävä, vaikkakin sitten vastentahtoisesti. Olihan tuo suloinen ja varmasti oikein viehättävä vanhetessaan, vaan nyt tuntui hermot menevän jo parissa päivässä. Luoja, mitä tässä nyt pitäisi tehdä?

"Jospa.. jospa veisit sen ulos katselemaan lunta? Muriseva otuksemmehan nukkui koko matkan tänne tullessa, joten valkean maan näkeminen saattaisi olla melkoinen näky. Lisäksi haluan nähdä tuon ilmeen, se on varmasti sen arvoista." valkeaturkkinen uros naurahti leikkisästi samalla kun pujotteli sormiaan hiussuortuviensa välistä. Pitäisi varmaan taas kammata, jottei tulisi ikävän puoleisia takkuja.
"Mutta sanon minun sanoneen: pennussa on jotain hyvin tuttua."