The newcomers

Avalon nojaili aitaan ja lepuutti silmiään horisontissa. Hevoset ja pari kaapattua yksisarvista kirmailivat halki aitauksen sen verran mitä helteen tuomalta uupumiseltaan jaksoivat. Päivä oli jälleen kuumimmillaan ja se imi mehut sekä eläimistä että näitä vahtivasta satyyristakin. Joskus Av mietti, miksi oli koskaan ottanut tallimestarin homman vastaan, kun voisi tälläkin hetkellä käyskennellä jonkun vilpoisan joen rantamilla. Mutta rahaa oli saatava, sillä sitä ahne mieli halusi enemmän kuin mukavia olosuhteita - jälkimmäisiä kun ei voinut laskea ja hypistellä eivätkä ne kiiltäneet.
Ajatuksiinsa vaipunut Avalon hätkähti tuntiessaan kevyen töytäisyn olallaan.
"Hei, pätkä", möreä ihmissuden ääni sanoi hänen takanaan. Av kääntyi.
"Sulle olis uus huollettava", susimies ilmoitti ja ojensi kovakouraisesti köyden pään satyyrin käteen. "Kuulemma haltioilta. Mutta anna samaa sapuskaa kuin muillekin."
Avalon kohotti katseensa ja näki yläpuolellaan aran oloisen unitaurin. Harvinainen vieras näillä main, mahtoi olla kotoisin kaukaa.
"Selvä", satyyri nyökkäsi ottaessaan köyden vastaan. Olennon tuonut susimies heilautti kättään ja lähti tiehensä.
Hienoa, uusi suu ruokittavaksi, sehän tästä vielä puuttuikin, Av mietti tympääntyneenä ja mulkaisi unitauria äkäisesti. Ihan kuin hommaa ei olisi muutenkin tarpeoeksi, ei hän kerkeäisi tuota hoitamaan. Pärjätköön omillaan.

Unitauri kopisteli menemään kun tätä vietiin lieskassa, minkä toisessa päässä veti raavas urossusi. Tuon ärtyisä olemus pelotti nuorukaista siinä määrin, että tämä ei voinut kuin näplätä ihmissormiaan korvat matalalla. Katse kohdistui suurimmaksi osaksi maahan, mutta välillä oli pakko katsoa minne astuu - tallialue oli kuin sikolätti, varusteita ja sen semmoisia tavaroita saattoi lojua siellä täällä, ja niihin olisi aika vaarallista kompastua. Erlinaksi kutsuttu unitauri nosti katsettaan huomatessaan taluttavan vaihtuvan nyt huomattavasti lyhyempään otukseen, puolialastomaan miehenpuolikkaaseen, satyyriin. Hän oli kuullut noista nymfienviettelijöistä, jotka eivät lopettaisi ennen kuin saisivat haluamansa - oli kyse sitten rakkaudesta, saaliista tai mistä tahansa. Šamanisauva kainalossaan nuori neiti käveli aroin askelin nyt parrakkaan otuksen perässä, kavahtaen samassa tuon mulkaisua. El teki pari hätääntynyttä askelta taaksepäin, mutta rauhottui jonkin verran ymmärrettyään, ettei vuohimies hyökännyt. Miksi hän olikaan jäänyt kiinni näiden ihmissuisien ansaan? Nytkin hän voisi olla kotona haltijoiden luona ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa.

Tatuoitu satyyri haukotteli taluttaessaan säyseän oloista unitauria. Yöunet olivat jääneet viime yönä vähälle, mistä johtuen kaikki tämä ärsytti vielä entistä enemmän.
"No niin, sisään siitä - äläkä edes haaveile karkaamisesta," Avalon ärähti avatessaan aitauksen portin. Hän läpsäisi unitauria laiskasti takamukselle saadakseen tuon liikkumaan nopeampaa. "Vauhtia, ei minulla ole koko päivää aikaa."
Sarvipäinen mies sulki portin tulokkaan jäljessä ja vaipui nojaamaan aitaan. Tämä katseli tympääntynyt ilme kasvoillaan kummallista kepakkoa raahaavaa olentoa, uutta huolehdittavaansa. Tylsän oloinen otus, niin hiljainenkin - onneksi oli sentään silmänruokaa rintoineen. Avalon virnisti ajatukselle. Oli harmi, että unitauri oli noin korkea häneen verrattuna, muuten tästä olisi voinut olla kenties muutakin iloa. Satyyri vaipui nopeasti pervonlaisiin mietteisiinsä eikä näin ollen huomannut selkänsä taakse kävelevää susimiestä, jolla oli jälleen kerran tuomisia. Ei ennen kuin tämä tökkäsi lyhyempäänsä jälleen kerran niskaan. Avalon kääntyi ärtyneenä.
"Mitä-- sinä taas?" hän tiuskaisi, mutta hiljeni hyvin nopeasti nähdessään edessään jälleen uuden hoidokin, tällä kertaa yksisarvisen. Jokseenkin sarvettoman sellaisen.
"En tiedä mistä ne näitä hankkii, mutta taas olisi uusi.." sorkkaeläintä taluttanut mies tuhahti. Avalon pälyili epäluuloisena korkeaa eläintä, joka ei vaikuttanut lainkaan tyytyväiseltä tilaiseen.
"Vai niin," satyyri hymähti vastaanottaessaan jälleen köydenpätkän käsiinsä. Elikon tuonut susimies ei jaksanut tällä kertaa edes hyvästellä vaan marssi tiehensä mitään sanomatta, tyytyväisenä siitä että oli saanut äkäisen hevosen pois vastuultaan.

Chax puhalteli ilmaa sieraimistaan purkaakseen tukahdutettua raivoaan. Aivan kuten olemuksestakin saattoi nähdä, hän ei ollut iloinen - päinvastoin. Raivostutti joutua tällaiseen paikkaan silkkaa omaa heikkouttaan ja typeryyttään. Ja ihan kuin siinä ei olisi vielä kaikki, se oli jo toinen virhe tänään. Vain tuntia tai paria aiemmin, kun hän oli vaeltanut vielä vapaana aavikolla, hän oli kohdannut päivän ensimmäisen ihmissuden, joka oli lopulta onnistunut riistämään hänen sarvensa. Sen jälkeen hän olikin ollut niin heikko, ettei voinut mitään joutuessaan näiden petojen kaappaamaksi. Ja tässä sitä nyt seistiin, jonkun kyläpahaisen hevosaitauksen kupeessa, kummallisen vuohimiehen talutettavana. Hyvä päivä, todellakin.

Avalon kiskoi yksisarvisen kaulaan sidottua liekaa saadakseen otuksen siirtymään portin suuntaan, mutta tämä ei ollut kovinkaan yhteistyöhaluinen. Tämä jos mikä ärsytti satyyria. Muutaman minuutin tuloksettomasti riuhdottuaan tämä lopulta luovutti ja päätti ottaa järeämmät keinot käyttöön. Av veti käyrän tikarinsa tupestaan ja osoitti sillä vikuroivaa hevoseläintä vakavana.
"Sinä kävelet nyt kiltisti aitaukseen tai viillän kurkkusi auki, onko selvä?" satyyri uhkasi.
"Uhkauksesi on turha, sillä olet liian lyhyt yltääksesi kaulalleni, hassu vuohimies," Chax piruili takaisin ja väläytti ilmeen, joka oli jotain virnistyksen ja irvistyksen väliltä. Avalonia vitsi ei naurattanut.
"Sitten viillän jotain muuta, vaikkapa jalkojesi välistä - mutta nyt, aitaukseen. Olen tosissani."
Tämänkertainen uhkaus tehosi, sillä Chax alkoi viimeinkin liikehtiä portin suuntaan, jokseenkin vastahakoisesti. Mutta häntä ei huvittanut ottaa riskiä, kun kyse oli noinkin herkästä alueesta. Pian haka sulkeutui hänen takaansa ja hän oli virallisesti vankina tässä kurjassa paikassa, paikallisessa hevosaitauksessa. Portin sulkenut satyyri näkyi häipyvän tiehensä, tallirakennuksen suuntaan, mutta jotenkin Chaxistä tuntui, että tämä tulisi pian takaisin.
Sorkkaeläin tuhahti. Vai että tällaista tänään.. mahtoiko täällä olla mitään viihdykettä? Sarveton pää kääntyili hetken katseen harhaillessa, kunnes se havaitsi äkisti jotain hyvin kiintoisaa - vastakkaista sukupuolta olevan rodun edustajan. Chaxin tympeä ilme vaihtui oitis flirttailevaan virneeseen.
"Mitä sinun kaltaisesi neito tekee tällaisessa paikassa yksin, ilman vahvan miehen suojaa..?" hän kujersi kävellessään keimaillen lähemmäs uutta tuttavuutta, jota erehdyttävästi luuli toiseksi yksisarviseksi takaapäin nähtyään.

Erlinan korvat kääntyivät hörölle takasuuntaan kun kuuli tuolta jotain puhetta, flirttailevia sanoja jotka olivat osoitettu hänelle itselleen. Hän empi hetken aikaa ennen kuin uskaltautui kääntyä katsomaan, lajitoveriaan, jota tuon sanojen perusteella luuli aluksi unitauriksi. Kääntyessään ympäri, hieman kirkastuneenpi ilme synkistyi takaisin normaalille tasolle - eihän tuo ollut kuin sarveton sarvihevonen. "Ai, hei .." Erlina tervehti maata tuijotellessaan, yksisarvisen olemus vaikutti pelottavalta monelta kannalta katsottuna: sä'ältään tuo oli yhtä korkea kuin unitauri itse oli päästä asti mitattuna ja hampaat tuolla oli kuin villipedolla. Villi harjas lisäsi hurjaa vaikutelmaa, mikä tietenkin sai nuoren naisen kasvot kalpeaksi. Helvetin iso koni, tuollainen kuin rysähtäisi päälle niin henki olisi pois.

".. Taisit erehtyä lajitoveruudesta, vai kuinka?" vaaleahiuksinen naurahti hermostuksissaan samalla kun räpelsi vasemmanpuoleista lettiään, takajalat kuopivat maata minkä kerkesivät, ihan kuin valmiina kunnon juoksuun jos ori sattuisikin olemaan vaaraksi. Erlina, unitauri pienellä sarvella oli todellakin arkaluontoinen ja pelkuri erillaisia asioita kohtaan - kaiken pitäisi olla sitä tuttua ja turvallista, eikä mikään saisi muuttua. Vaan oli muuttunut jo.

Chaxin ilme oli näkemisen arvoinen kauniin "yksisarvisneidon" kääntyessä. Sarveton ei ollut koskaan ennen nähnyt unitauria tai edes kentauria, joten tuijotti tuota nyt kuin mitäkin luonnonoikkua. Mitä helvettiä tämä oli? Toisella oli yksisarvisen vartalo, mutta ihmisen ylävartalo pään tilalla. Se teki neljä jalkaa ja kaksi karvatonta kättä.
"Mikäs sinä olet..?" Chax kurtisti kummastuneena kulmiaan ja laski päätään hieman, alkaen nuuhkia äänekkäästi. Hän halusi tietää, mikä se tuollainen otus oli ja yritti kerätä kaiken mahdollisen tiedon tuoksun perusteella. Tuoksun, joka oli itse asiassa aika miellyttävä. Yksisarvinen tunki turpansa unitaurin hiuksiin ja nuuhki niitä hämillään.

Ympäri kääntynyt Erlina peruutti parin aran askeleen verran ja koitti kiemurella päästäkseen kauemmaksi lähemmäksi tulleesta oriista, koskea hän ei uskaltanut, ei ainakaan paljain käsin. Siksipä shamaanikeppi saikin toimia välinluojana tässä tilanteessa. Harmillista vain, että otus oli liian kiinnostunut välittääkseen pienistä töytäisyistä, joilla Erlina koetti saada tuota kauemmaksi. Ei, tuota näytti kiinnostavan kaikki hänessä - varsinkin hiukset. Nuorukainen pystyi tuntemaan lämpimän hengityksen ihollaan kun yksisarvinen nuuhki vaaleita latvoja mielenkiinnolla. Jos häntä ei olisi pelottanut niin paljoa, olisi tuota purppurasilmäistä voinut kutsoa miltein suloiseksi tekoineen. Aivan kuin pieni varsa, yhtä utelias ja lainkaan piittaamaton normeja kohtaan. Tuokin vain tuli tunkemaan turpansa miltein kasvoihin kiinni. Erlina uskalsi vasta nyt aukaista silmänsä kunnolla ja katsoa tarkemmin tuota punertavakarvaista oria, joka oli läheltä katsottuna vielä korkeampi.

"U-unitauri.." Pelokas nuorukainen vastasi viimein toisen kauan sitten esittämään kysymykseen, jälleen yrittäen peruuttaa kauemmaksi.

Chax keskeytti nuuhkimisensa hetkeksi. "Ai," hän vastasi ja puski unitauria kevyesti sarvettomalla päällään. "Te olette pehmeitä ja tuoksutte hyvältä. Mutta miksen ole nähnyt teitä aiemmin missään?" Yksisarvisen äänessä oli rahtunen harmistuneisuutta siitä, ettei tämä ollut aiemmin törmännyt näin mielenkiintoiseen otukseen kuin unitauri. Uteliaisuus oli suuri ja Chax tahtoi tietää heti kaiken, saman tien, kuin utelias varsa.
"Mikä on muuten nimesi?" hän kysyi pitkät korvat pystyssä sojottaen ja katsoi pää kallellaan toista. Huonon päivän aiheuttama ärtymys oli ainakin hetkeksi unohtunut tämän kummallisen olennon tapaamisen myötä.

"R-rotumme pysyy piilossa..." nuorukainen vastasi pienesti änkyttäen samalla kun potkaisi etukaviollaan pientä kiveä, joka lojui maassa turhana muiden joukossa. Maaperä oli inhottavaa santaa, kuivaa ja hedelmätön - ehkä muutama ruohontuppu sinnitteli jossain kauempana, mutta siitä ei ollut syömiseksi asti. Hevoseläimille näytettiin tarjoavan kuivia olkia ja aivankin varmasti auringossa lämmennyttä vettä. Tämäpä oli oikea luksussijainti. Tuhahtaen ajatuksilleen nainen kiinnitti huomionsa jälleen oriin, joka vaikutti odottelevan vastausta kysymykseen. "Erlina."
Tuo ei ainakaan vaikuttanut enään niin uhkaavalta, varsinkaan kun lateli jo pienoisia kehujakin.

Chax hymyili pienesti toisen änkytykselle. Turhaan pelkäsi, raukka. "Chax," yksisarvinen esitteli itsekin itsensä kohteliaasti ja nyökäytti siinä ohessa pienesti päätään.

Avalon laahusti takaisin tallirakennuksen suunnalta, mutta ei suinkaan jatkanut aitaukselle asti vaan asettui istumaan muutaman metrin päähän. Satyyri haukkaili terävillä hampaillaan palasia hieman näivettyneestä omenasta, jonka oli aiemmin jättänyt tyhjään talliin muiden tavaroidensa joukkoon. Päivän ensimmäinen ateria, eikä sekään kummoinen. Saati sitten täyttävä. Hedelmä ei ollut mitenkään erityisen raikas, mistä syystä Av ei jaksanutkaan syödä sitä edes loppuun vaan viskasi jäljellä olevan puolikkaan aidan yli kahden uuden sorkkaeläimen eteen. Nauratti ajatella, että hänen lounaansa jämät olisivat onnenpotku jollekin elukalle siinä missä hänelle riesa.

Erlina oli nyökkäämässä saamalleen esittelylle, mutta hätkähtikin sen sijaan sorkkaansa osuvasta esineestä. Parka säikähti tuotakin ja loikkasi komean loikan sivuulle, juosten pari kierrosta hermostuksissaan ennen kuin päätti uskaltautua lähemmäksi sitä, mikä häneen oli osunut. Raviaskeleet löyhentyivät ja jättivät jälkeensä vain käynnin, aranpuoleisen kävelytyylin. Nuorukainen kumartui nuuhkimaan korvat luimussa tuota värinsä menettänyttä omenaa - hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt edes mätää omenaa. Haltijat osasivat kasvattaa ja pitää huolta hedelmistään, minkä vuoksi pilantuneista ruoista ei tarvinnut huolehtia. Tuollaistako täällä pitäisi syödä? Tummaa, pehmeän näköistä ja imelän makuista omenaa. Erlina peruutti niin kutsutun hedelmän luota ja antoi ilomielin Chaxiksi esittäytyneen yksisarvisen popsia tuo suihinsa, vaikka tuosta nyt ei ollutkaan edes naiselle itselleen mahan täytteeksi.

Vaaleahiuksinen mutristi huultaan hieman muistaessaan juuri jotain: hänellä oli koti-ikävä.

Avalon naurahti havaitessaan sen, mitä oli olettanutkin: haltijoiden kasvattama unitauri oli varsinainen hienohelma. Omena ei juuri näyttänyt maistuvan. No, elikko tulisi kyllä oppimaan että tilaisuudesta piti ottaa aina kaikki irti ja että tuo olisi mahdollisesti parasta ruokaa mitä aitauksen asukit tulisivat aikoihin näkemään. Jos koskaan.

Chax luimisti pienesti korviaan havaitessaan eteensä tipahtaneen omenan kunnon, jossa ei ollut kehumista. Siitä huolimatta hän laski päänsä ja nappasi sen hampaisiinsa, sillä nälkä alkoi käydä jo sietämättömäksi. Aavikolla vaeltelu ja ihmissusien kanssa tappeleminen oli ottanut kovasti voimille. Omenanpuolikas ei ollut tietenkään täyttävä, mutta ainakin se oli jotain.
"Mistä muuten olet kotoisin?" Chax kysyi nielaistuaan ilmelänmakuisen välipalansa ja kääntyi uteliaana Erlinan puoleen.

Santaa potkiva tammanainen höristi korviaan kuullessaan jälleen uuden kysymyksen, mistä noita oikein riitti? "Haltijoiden luota.. Etelämmästä. Odotas hetki." Ja siltä sanomalta Erlina lähti ravaamaan varovaisesti korviaan höristellen sekä luimistellen kohti vuohimiestä, pysähtyen aidan kohdalle johon matka muutenkin tyssäisi. Nojaten molemmin käsin aitaan, vaaleahko olento aukaisi viimein suunsa muulloinkin kuin kysyttäessä. "Tuota.. Herra Satyyri, minä en syö ruohoa.. En elä sillä, etkö voisi hankkia edes jotain rakenteellisempaaa..?" Ääni oli oikeastaan arempi kuin mikään muu koko luonnossa minkä Erlina omasi, pieni ja juuri ja juuri kuultavissa oleva ääni. Hän toivoi saavansa parempaa ruokaa, edes kerran viikossa, muuten hän kuolisi joko tukehduttuaan heinään tai nälkään.

Chax katsoi kulmat koholla aidan luo ravaavan tammanaisen perään. Vai että haltijoiden luota. Ei sillä, kyllähän sen jotenkin aisti varovaisesta ja sirosta olemuksestakin siinä missä sievästä ulkomuodostakin. Yksisarvinen hymähti. Tämä laskeutui maahan makoilemaan, sillä kaikki tämänpäiväinen ravaaminen sun muu oli todellakin ottanut veronsa. Samalla Chax jäi kiinnostuneena kuuntelemaan, mitä asiaa Elrinalla mahtoi tallinvartijalle olla.

Sarvipäinen satyyri mulkaisi ilmeettömänä aidan luo nojailemaan tullutta tulokasta, joka teki jotain mikä täällä ei ollut sallittua - nimittäin vaati jotain.
"Nimi on Avalon. Ja enpä usko," Av naurahti pilkallisesti pyynnölle. "Sitä paitsi enhän minä edes tiedä mitä tuollaiset otukset syövät. Mutta heinää on tarjolla ja sitä pitää popsiman. Sitä paitsi, kaltaistesi panttivankien pyynnöillä nyt ei yleensäkään ole paljoa arvoa, jos yhtään ymmärrät."

Kuten Erlina oli odottanutkin, paremmasta ruuasta sai vain haaveilla. Hän painoi päänsä käsiensä suojiin aitaan nojatessaan ja luimisti tapansa mukaisesti hevosenkorviaan. "Vai niin.." Tuhahdettuaan toisen jos kolmannenkin kerran hän sitten nosti katsettaan vuohimieheen päin, ruveten sitten kyselemään kaikkea panttivangille olennaista, vaikka ei hän edes tiennyt olevansa panttivankina.. "Mitä tekisit, jos nyt hyppäisin tästä aidan yli, Avalon?" tammanainen kallisti päätään nojaillessaan kyynärvarsiinsa, tässä asennossa hän näytti ehkä enemmän haaveilevalta immeiseltä kuin miltään aranuteliaalta unitaurukselta, vaan tarkoitus olikin, ettei olemus kävisi liian uhmakkaaksi.

"Mitäkö tekisin?" Avalon naurahti tylysti. "Juoksisin perään ja iskisin tikarini yhteen pitkistä jaloistasi. Miksi kysyt, haluatko kokeilla vai mitä?"
Kylläpä tuo unitauri kyselikin typeriä. Haaveilikohan se oikeasti pääsevänsä pakoon? Av ei osannut sanoa suunnitteliko otus oikeasti jotain hänen päänsä menoksi vai uteliko vain. Olemuksesta pystyi tosin päättelemään jälkimmäistä, mutta koskaan ei voinut olla liian varma, ulkokuori kun voi pettää. Ehkä tuota sorkkajalkaa pitäisi pitää hieman tarkemmin silmällä?
"Totta puhuakseni en kyllä edes usko, että yleensä pääsisit aidan yli, neitiseni," satyyri virnisti hetken kuluttua, nousi ja asteli aidan luo. "Tämä on nimittäin aika korkea, jopa sinulle. Sievissä pikku jaloissasi tuskin olisi riittävästi voimaa."

"Totta, olen liian matala tälle aidalle - vaan osaanhan minä ryömiä, omistan kädetkin, joilla saa haan oven auki aika nopeasti." Erlinalla ei oikeastaan ollut minkään sortin suunnitelmia karata, sillä ei osaisi takaisin kotia yksinään ja varmasti kuolisi aavikolle joko paahteen tai varaaniksi kutsuttujen liskojen toimesta - kunhan vain hieman kiusoitteli pukkimiestä kysymyksillään. Jotain tekemistä olisi saatava, ei aratkaan eläimet tylsyydestä pitäneet. Ehkäpä myös ruokaa heruisi jos juttelisi tuolle lyhyenlännälle otukselle, vaan tuskinpa, kunhan pitää yrittää. "Olisi kuitenkin yksi pyyntö? Voisitko irrottaa lieskan viimeinkin, se unohtui." Erlina osoitti etusormallaan kaulapantaan kiinnitettyä riimua, mistä saattaisi olla haittaa myöhemmin, koskaan tiedä jos siihen jopa kompastuisi. Nuorukainen kurottautui lähemmäksi satyyriä, anoen ilmeellään tuota irroittamaan narun kaulalta.

Unitaurilla tuntui olevan vedenpitävä vastaus kaikkeen, mikä ärsytti Avalonia. Jos tuo otus oikeasti alkaisi pakoa yrittämään, hän ei voisi sille juuri mitään - neljä nopeaa, jäntevää jalkaa kun sattuivat olemaan tehokkaammat kuin kaksi sorkanrimpulaa. Siksipä Av yrittikin katkaista heti alkuunsa siivet unitaurin mahdollisilta pakohaaveilta.
"Vastaavia yrityksiä varten minä olen tässä, katkomassa kätesi puukollani jos teet yhdenkään väärän liikkeen haan suuntaan. Ihan vain tiedoksi."
Satyyri kohotti kulmiaan nuoren naisen liikehtiessä nyt anova ilme kasvoillaan lähemmäksi, pyytäen että hän irrottaisi liean. Tatuoiduille kasvoille levisi ovela virne. Avalon kyllä irroittaisi köyden - mutta ei aivan ilmaiseksi.
"Katsotaan hetken päästä. Mutta ensin haluan päästä ratsaille.."

Erlinan ilme värähti kun vuohimies ilmoittikin haluavansa päästä selkään kyytiin ja vieläpä ratsastaa hänellä kuin milläkin hevosella! "Tuota.. En ole ihan ratsastettavaa lajia" hän yritti sopertaa ja saada Avalonin muuttamaan mieltään, ja tuo saattoi painaa vaikka mitä lihaksineen, mikä tiesi lisää työtä nuorelle neidolle, joka normaalisti ei kantanut kuin pienikokoisia lapsihaltijoita selässään. "Jos minä nyt jonkin aikaan selviän tämän kanssa.."

Toisin kuin unitauri toivoi, Avalon ei kuitenkaan muuttanut mieltään. Kun satyyri jotain päätti niin se myös piti, ja koska hän halusi nyt ratsastaa, sen hän myös tekisi. Vaikka sitten väkisin.
"Ihan sama, haluan silti ratsaille," Av totesi kuin olisi itsestäänselvyys, että hänen käskyjään tuli noudattaa. Tai no, hänelle se olikin, muista ei tiennyt. "Kumarru vähän, että pääsen selkääsi." satyyri pyysi, tai pikemminkin käski ja avasi juuri sulkemansa haan, astuen tällä kertaa itse aitauksen sisäpuolelle. Unitauri ei selvästikään ollut mielissään siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Tarvittaisiin ilmeisesti vielä vähän lisää suostuttelua tai koko jutusta ei tulisi mitään.
"Älä ole tylsä, pieni kierros vain," Avalon maanitteli. "Jos suostut, saatan harkita sitä ruokahommaakin..."

Korvat nousivat heti innostuksesta hörölle, kunnon ruokaa! "Hyvän on, mutta ei kauaa - okei?" Erlina varmisti ennen kuin kumartui etujalkojensa varaan, odottaen sitten toisen kyytiin tuloa. Kun pukkimies oli päässyt selkään, nousi tamma kaikille neljälle jaloilleen hieman keikahtaen. Tuntui oudolta pitää jotain lasta painavempaa selässä, vaan paremman ruoan eteen oli kärsittävä tuollainen pikkuseikka. Nuorukainen käveli ehkä kaksi askelta kunnes jo pysähtyikin, mutta vain koska halusi laskea shamaanikepakkonsa maahan turvaan. Koskaan tiennyt vaikka satyyri kiinnittäisi huomionsa siihen ja vaatisi tuota omakseen, hänen sukuperintöään. "Selvä, minne haluat?" Tamma kuopi jälleen vaihteeksi maata takasorkallaan, tällä kertaa valmistautuakseen juoksemaan - kuka nyt haluaisi kulkea hitaasti käyntiä kulkevan humman selässä? Vauhtia nämä nykyään pyysivät.

Avalon virnisti tyytyväisenä saadessaan tahtonsa läpi ja hypähti unitaurin selkään. "No niin, menoksi! Juokse vaikka alkuun vähän matkaa - sanotaan vaikka, että tuon pensaan luo ja takaisin," satyyri käskytti osoittaen noin viidenkymmenen metrin päässä olevaa kuivaa pensasta.
Av kietoi kätensä Erlinan ihmisvartalon ympäri, ettei putoaisi tämän lähtiessä liikkeelle. Kädet hakivat hetken oikeaa kohtaa josta pitää kiinni, mutta siinä samassa ne löysivätkin jotain paljon, paljon kiinnostavampaa. Pienet, mutta mukavan pyöreät rinnat. Ja mikä olisikaan ilahduttanut pervoa satyyriä enemmän?
"Vauhtia vauhtia," Avalon käskytti ja päätti kokeeksi puristaa hieman unitaurin rintoja kokeeksi. Ehkä se lisäisi nopeutta? Ei hän muutakaan osannut tehdä, vuohi parka.

Erlina lähti ensin hieman löyhempään tahtiin jolkuttelemaan risupensaikkoa kohti, mutta lisäsikin äkisti vauhtia pari pukkiaskeleen jälkeen kun tunsi kyydissä olevan miehen puristelevan hänen rintojaan. Miten tuo julkesi koskea sinne, mihin vain sillä tietyllä ja valitulla oli lupa koskea. "L-lopeta tuo, et saa koskea minuun tuolla tavalla" neitokainen sopersi pää punaisena samalla kun kääntyi paluusuuntaan saavutettuaan pensaan hetki sitten. Hän pyrki kulkemaan tasaista tahtia, jottei vuohimies vain putoaisi ja hermostuisi hänelle - ruokaa oli nimittäin pakko saada.

Muut yksisarviset vähät välittivät kaksikon menoista, sillä olivat liian keskittyneitä juoruamaan uuden tulokkaan, Chaxin sarvesta, mitä ei nimenomaa ollut enään. Parit hirnahtavat naurahdukset kuuluivat taka-alalta, eikä olisi ihme jos itse puhuttavana oleva olisi kuullut.

Erlina pysähtyi aidan viereen, kohtaan josta oli lähtenytki, odottaen nyt uudenlaisia ohjeita satyyriltä.

Avalon naureskeli unitaurin sanoille. Luuliko tuo oikeasti voivansa määräillä häntä? Naurettavaa, hän tekisi mitä huvittaisi. "Haluatko sitä ruokaa vai et?" satyyri kysyi pirullisesti virnistäen ja puristi vielä kerran ihan vain pyyntöä uhmatakseen.
Ratsastusretki ei kestänyt kovin kauaa. Kumma kyllä Av oli ehtinyt saada siitä jo melkolailla tarpeekseen vähäksi aikaa, joten hän tipautti itsensä kyydistä Erlinan pysähtyessä.
"Eiköhän se ollut siinä - toistaiseksi," vuohimies virnuili arvoituksellisesti ja läpsäytti kevyesti ratsuaan takamukselle. "Voit mennä."
Sen kummempia sovitusta ruoasta puhumatta tai edes mainitsematta Avalon lähti kävelemään poispäin, ulos portista ja takaisin lähtöpisteeseen, pienelle heinämättäälle tallirakennuksen kupeessa. Hän oli tyytyväinen äskeiseen, sillä oli jälleen kerran onnistunut saamaan sen mitä halusikin, ja vieläpä ilmaiseksi. Hän ei ollut irroittanut edes liekanarua Erlinan kaulasta, vaikka oli niin luvannut.

Chax oli jaksanut seurata Erlinan ja satyyrin ravaamista vain hetken, sillä sen jälkeen huomion oli vienyt jokin aivan muu: hän kuuli muutaman kauempana seisoskelevan tyypin puhuvan hänestä ja hänen olemattomasta sarvestaan, ilmeisen pilkkaavaan sävyyn. Muutama nauruntyrskähdyskin oli kantautunut sorkkaeläimen pitkiin korviin, mikä masensi aika lailla. Nyt Chax makoili maassa haikeasti huokaillen. Hän oli yhtä aikaa äkäinen ja surullinen, mutta jälkimmäinen tuntui ottavan nyt vallan. Minkä hän sille mahtoi, että susi oli vienyt hänen sarvensa? Pitäisivät vain turpansa kiinni, mokomat turhantärkeät konit.

Naisen olisi niin tehnyt mieli vain heittäytyä selälleen ja murskata vuohi alleen, muttei pystynyt siitä jo ihan periaatteen vuoksi. Hän oli aivan liian kiltti moiseen, eikä myöskään halunnut miehen vihaa niskaansa. Oli siis vain parempi totella ja antaa ajatusten leijailla ruoassa. Vaan kyydityspä loppuikin lyhyeen ja pian Avalon hyppäsikin jo pois kyydistä, jättäen unitaurin peräänsä tuijottelemaan hölmistyneenä. "H-hei.." Erlina yritti huutaa toisen jälkeen, muttei tapansa mukaisesti saanut ääntä kuulumaan. Se siitä appeesta kaiketi, lisäksi lieka oli edelleen kaulassa kiinni. Panta ei haitannut juuri mitään, mutta riimuun saattaisi kompastua, joten Erlinan oli otettava tuo omiin kouriinsa turvaan. Tammanainen käveli kepein askelin kohti maassa loikoilevaa oria sanomatta sanaakaan aluksi. Hän itsekin köllähti makuulleen santamaiselle alustalle samalla kun piti vihreän katseensa kiinni sarvettomassa yksisarvisessa. Erlina oli tarpeeksi lähellä tuota, että pystyi kädellään silittelemään tuon lyhyttä, mutta niin jykevää turpaa. Hän oli kuullut toisten puheet ja ymmärsi täysin sen, miltä Chaxista nyt mahtoi tuntua.

"Elä noita kuuntele.. Olet komea ilmankin." Vaaleahiuksinen koitti hymyillä sanojensa perään.

Chax hätkähti pehmeän käden alkaessa äkisti silittää turpaansa. Silmänsä avatessaan hän havaitsi raajan omistajan juuri tutuksi tulleeksi unitauriksi.
"Hmh... enpä tiedä," yksisarvinen tuhahti apeana ja painoi sarvettoman päänsä maata vasten. Tämän mieli oli mustempi kuin koskaan. Chaxiä todella harmitti juuri nyt - miksei hän olisi voinut vain kuolla sarven menetyksen yhteydessä? Olisipahan ainakin välttynyt tältä häpeältä. Eniten ehkä kuitenkin masensi tieto siitä, ettei hän koskaan saisi uutta sarvea.